Joulu!

Minä ja Alora jouluaattona.

Me ollaan Pohjois-Pohjanmaalla joulun vietossa. Alora on ollut mitä mukavin kaveri kaikille täällä oleville kissoille. Se ei selvästikään ymmärrä, että kissat ovat eri lajia, vaan vaatii niitä jatkuvasti leikkiin. Äärimmäisen huvittavaa.

Olemme päässeet lenkkeilemään täällä ahkerasti ilman hihnaa, ja hienosti tyttö seurailee kulkuani. Tuntuu, että nyt kun hajut ovat peittyneet lumien tulon jälkeen, olen voinut taas luottaa paremmin siihen, ettei tyttö lähde mihinkään. Vaikka eipä tuo oikeastaan ole koskaan edes lähtenyt, turhia pelkoja kai.

Hienosti muuten Alora osasi eilen avata omat lahjapakettinsa, selkeästi Alora ymmärtää lahjapakettien tarkoituksen, heh. Tai sitten avaamista on vain harjoiteltu tarpeeksi kaikkien niiden aktiviointitörppöjen merkeissä.

Ohessa seuraa joulun kuvapläjäys:

Poseeraus kuusen edessä. Kuvassa mukana Vili-kissa.

Alora maistamassa paketin antimia.

Lahjojen avaaminen on rankkaa. Kuvassa meidän väsynyt penneli kaiken uuden rihkamansa keskellä.

Yhdistävä voima

Totesin jälleen, että koirilla on ihmeellinen, yhdistävä voima! Aiemminkin olen saanut huomata, että hyvänpäivän tutuista on tullut läheisempiä tuttuja, jos molemmilla osapuolilla on sattunut olemaan koira. Nyt tapahtui kuitenkin jotain, mitä en olisi osannut ennakoida:

Tapasin noin viikko sitten iltalenkillä sattumalta eläkeläisnaisen, jolla oli lähes samanikäinen ja -kokoinen koira kuin mitä Alora on. Vähän aikaa poristiin mukavia kadulla, ja tuli sitten puhetta siitä, että molempien koirilla sattuu olemaan aika huonosti koirakavereita tällä alueella. Nainen asuu meidän asunnoltamme noin vartin päässä, ja hän kertoi, että hänellä on aidattu piha omakotitalossa. Kutsui joskus käymään.

Parin päivän päästä törmäsin sattumalta samaan naiseen uudelleen, kun olin matkalla yliopistolta kotiin. Tällä kertaa vaihdettiin puhelinnumeroita.

Tänään sitten olimme Aloran kanssa leikkimässä kyseisen naisen saksanpaimenkoira-sekoituksen kanssa. Koirat saivat juosta ja pelmuta rauhassa hänen pihallaan. Sillä aikaa omistajat vaihtoivat kokemuksia - mistäpä muustakaan - kuin koiranpentujen kasvatuksesta.

Leikkien jälkeen nappasin mukaani kuraisen ja kuolaisen Alora-neidin, joka päätyi sitten kotona "joulukylpyyn." Nyt meillä on raikas ja sopivasti väsynyt koira!















Ihan vain kysymyksenä: kuinkakohan usein eläkeläisnainen kutsuu sattumalta kadulla tapaamansa opiskelijatytön kotiinsa, ellei heillä satu olemaan samanikäisiä ja -kokoisia koiria, jotka kaipaavat leikkiseuraa? En usko, että kovin usein...

Koirarodun valinnasta

Nyt viikonloppuna näyttelyssä tuli katseltua kaikenkarvaisia koiria. Mieleen palautui elävästi oman koirarodun valintaprosessi. Ajattelin nyt tässä kaikkien iloksi ja riemuksi avata vähän tarkemmin, miten stabyhouniin päädyttiin.

Oikeastaan vaatimukseni olivat kai alusta asti aika vaatimattomat... Tavallaan.

Ihan ensimmäiseksi halusin puhdasrotuisen koiran. Halusin ehdottomasti saada selville, minkälaisia ominaisuuksia omaavan koiran olin hankkimassa, ja oikeastaan tämän myötä halusin myös valita rodun huolellisesti. Lisäksi halusin ehdottomasti ostaa koiran kasvattajalta, ihan vain sen takia, että ajattelen sen olevan vastuullinen tapa koira. Lisäksi koiran piti olla puhdasrotuinen myös siitä syystä, että suunnitelmissa oli hankkia (ainakin aluksi) vain yksi koirakaveri, joten en halunnut sulkea mitään harrastusmahdollisuuksia ulkopuolelle.

Oikeastaan samasta syystä koiran piti taipua moneen. Halusin löytää rodun, jonka kanssa voisin harrastaa kaikkea pitkistä metsälenkeistä eri lajikokeiluihin, jolloin yksi harrastuskaveri riittäisi.

Ulkonäöllisesti halusin keskikokoisen tai sitä suuremman koiran, tai niin kuin asian ilmaisin: halusin "koiran kokoisen" koiran. Lisäksi koiralla piti olla hieman karvaa, mutta ulkonäöllisesti rodun piti olla kuitenkin vaatimaton ja ei-trimmattava.

Siispä ulkonäkö: yksinkertainen ja keskikokoinen, monipuolinen harrastuskoira ja mielellään temperamentiltaan ensimmäiseksi koiraksi sopiva sekä terveydensä puolesta terve. Mitä tällä yhdistelmällä saadaan? (Tai ei saada?)

Rodut eivät välttämättä ole missään "järjestyksessä" sen kummemmin. Joissain roduissa viivähdin myös huomattavasti pidempään, ehkä jopa vuosien ajan, kun taas toiset näistä viehättivät jollain tavalla, mutta ohitin ne silti suurin piirtein olankohautuksella. Katselin näitä kaikkia rotuja aika rinnakkain ja myös vertaillut toisiinsa. Kunnes yksi löytö ylitti kaikki edelliset.

LAPSUUS

 

1. Television aikaansaamat kuvat? 
a) Käyttölinjainen kultainennoutaja

Kuva (C) http://www.snj.fi/noutajat/noutajarodut/kultainennoutaja/

Kiitos televisio tästäkin! Muistatteko elokuvan Kotia kohti (Homeward bound)? Siinä on sellainen Jalo-niminen kultainennoutaja, kauniin punaruskea ja siro. Mitä ilmeisemmin se on siis käyttölinjainen kultainen, näyttelylinjaiset kultsut näyttää ihan erilaiselta. Jalo-koira oli lapsuuteni rakkaus ja todellinen ihannekoirani silloin! Yhä edelleenkin täytyy myöntää, että jokin siinä kyllä viehättää.

En kuitenkaan nähnyt järkeväksi alkaa hankkia käyttölinjaista kultsua, kun metsälle ei kuitenkaan ollut tarkoitus lähteä marssimaan. Ja näyttelylinjainen ei vain viehätä jostain syystä omaa silmää. Kai se on jo liian raskas.

b) Bordercollie

Kuva (C) http://www.sbcak.fi/bc_varit.php

Babe-possu ja ne paimentava sekä puhuvat bordercolliet! Mitä pieni lapsi tällaiselle piilomainonnalle mahtaa?

Sitten kun asioista jotain ymmärsin, niin ymmärsin myös sen, että aivan liian vaativa rotu tällaisen perus-koiranomistajan omistukseen tai varsinkin ensimmäiseksi koiraksi. Ihan liian aktiivinen, ei ollenkaan hyvä.

2. Englanninspringerspanieli

Kuva (C) http://www.springerspanielit.com/valiot/ess/sweetie-pie_gabrielle.htm

Olin ehkä noin 12 vuotta. Silloisen parhaan ystäväni perheellä oli englanninspringerspanieli. Se oli mielestäni juuri siitä elämän näkövinkkelistä katsoen täydellinen koira. Se oli kivan kokoinen, pörröinen ja nätti. Se osasi myös paljon temppuja, eli fiksu rotu sen täytyi olla. Mitä muuta ihminen voi koiralta toivoa?

No, ikää tuli lisää ja totesin muutamiakin asioita. Niin söpö kuin kaverin perheen koira olikin, niin se ei ollut rotuni. Jossain vaiheessa se alkoi ulkonäöllisestikin kasvaa ulos ihannekoiran-tyypistäni ja alkoi vaikuttaa liian hienostuneelta. Lisäksi se oli trimmattava. Ja oikeastaan näillä perusteella rotu koki hylkäyksen ilman syvällisempiä pohdintoja.

Oikeaa mietintää vaatineet

Voisin sanoa, että tässä kohden aloin ihan oikeasti miettiä koiran omistamista. Toki olin tähänkin asti haaveillut jollain tasolla, mutta nyt aloin miettiä oikeasti sitä omistamispuoltakin, enkä pelkästään mikä on söpö tai ei ole. Nyt varsinaisen etsinnän aloittaessani käväisin ehkä kaikissa roduissa, sillä huomasin että en tiennyt koiraroduista paljoakaan. Tähän olen kerännyt ne jollain tapaa sykähdyttävimmät ja edes jotenkin kriteerini täyttävät.

3. Sileäkarvainen collie

Kuva (C) http://www.collieyhdistys.fi/colliet.htm

Jostain syystä viivähdin pitkään sileäkarvaisessa skotlanninpaimenkoirassa eli sileäkarvaisessa colliessa. - Luulen, että lähinnä tosin siitä syystä, että kuulin että se sopii ensimmäiseksi koiraksi. Ajattelin, että olisi järkevä valinta ottaa siis sellainen. Mutta suoraan sanottuna mikään muu koko rodussa ei sitten oikein tainnut edes viehättää. Tämä rotu onkin listassani tosi ulkopuolinen ja eri tyyppinen. Olin kuitenkin tajunnut sentään alkaa miettiä rotua myös ominaisuuksien kannalta, mikä on kaiketi ihan hyvä merkki.

4. Mieletön määrä muita rotuja
Tämä taitaa olla se vaihe, jolloin selasin hurjan määrän koirakirjoja ja lopulta avasin koirat.comin ja klikkasin kaikki mahdolliset rodut läpi.

Pyörähdin esimerkiksi...

Kuva (C) http://www.flatti.net/rotu/rotumaaritelma.htm

... sileäkarvaisissa noutajissa. Sain kuvan, että olisi vääryyttä ottaa flätti ei-metsästävään kotiin.

(C) http://www.springerspanielit.com/valiot
/wss/doniol_nosy_fellow.htm

 ... walesinspringerspanieleissa. Jälleen yksi trimmattava metsästysrotu. Kuvattiin koiraksi, jonka pystyi vaivatta suoraan metsältä viemään näyttelyyn. Ihan hauskaa sinänsä.

(C) http://www.irlanninsetterit.com/nayttelytuloksia.html

... erilaisissa settereissä, joissa oli jotain mielenkiintoa herättävää. Mutta edelleenkään en ollut metsästäjä, joten se siitä. Kuvassa punainen irlanninsetteri.

(C) http://www.kooikerhondje.fi/index.php?option=com_rsgallery2
&page=inline&id=317&Itemid=104&lang=fi

... ja koikkereissa. Pienen koon takia etsintä kuitenkin jatkui.










5. Australianpaimenkoira

(C) http://tietokanta.australianpaimenkoirat.net/sdog.php?id=161

Australianpaimenkoira. Niimpä. Tämän kohdalla sanat loppuvat kesken. Pidän vain jostain syystä merle-värityksellisistä, en osaa sanoa miksi.

Rotu kuulosti kuitenkin melkoisen kovapäiseltä tapaukselta, eikä suositeltu sen takia ensimmäiseksi koiraksi. Ilmeisesti myös melko energisiä tapauksia.

Rodussa miellytti lähinnä sen monipuolisuus: aussieita voi käyttää vähän joka lajissa. Siksipä edelleenkin mietin, että jos joskus joku kisakärpänen vahingossa puraisee (mitä kyllä epäilen erittäin vahvasti), niin aussie voisi olla mukava harrastuskaveri. Mutta ei, tässä vaiheessa rotu koki hylkäyksen.



6. Novascotiannoutaja

(C) http://www.tollerit.fi/tolleri/agility2/

Tämän kohdalla pysähdyttiin pitkä tovi! Jossain vaiheessa ajattelin, että tämä se voisi olla. Harkittiin siis ihan tosiaan, että talouteen tulisi tolleri.

Oikeastaan muiden rotujen katselu jatkui siinä vaiheessa, kun luin jostain, että geneettinen perimä on tollereilla tosi kapea. Muistelen jopa lukeneeni lukuja, jotka kertoivat kaikkien maailman tollereiden perimän vastaavan noin neljäätoista koiraa! Se säikäytti siinä määrin, että etsintä jatkui.




7. Stabyhoun

Lopulta päädyin stabyhounkerhon nettisivuille (http://www.stabyhounkerho.com/joomla/). Ulkonäöllisesti kriteerini vastasivat. Sitten avasin pienellä pahalla aavistuksella "Millainen on Stabyhoun" -linkin. Ensimmäinen virke hieman ehkä kauhistutti: "Stabyhounia kuvataan hyvänä metsästyskoirana, joka on hieno seisoja ja pehmeäsuinen noutaja." Seuraava virke kuulosti jo paremmalta: "Se on myös viehättävä seurakoira. ". Sitten piirteitä alkoi paukahdella:

• luonteeltaan reipas
• omistajaansa miellyttävä
• helposti koulutettava, oppii nopeasti
• yleisterve (muutamat sivuilla mainitut sairaudet eivät todellakaan kuulostaneet pahoilta, kaikkien muiden rotujen terveyskuvausten lukemisen jälkeen...)
• sivujen mukaan soveltuu ensimmäiseksi koiraksi
• nauttii liikunnasta täysin rinnoin, mutta kestää tarvittaessa yhden päivän vaikka vähemmälläkin liikunnalla
• rakastaa vapaana lenkkeilyä. Pitää näköyhteyden, jos sitä harjoitellaan pentuajasta lähtien
• kaipaa myös aivojumppaa, esimerkiksi jokin harrastuslaji tai vaihtoehtoisesti omatoimista puuhastelua. (Jes, kyseessä siis sopivasti aktiivinen koira!)
• monipuolinen sekä harrastuskoirana että alkuperäiseltä käytöltään (jahuu! voisi kokeilla lajeja ja on alkuperäiseltäänkin käytöltä monipuolinen!)
• turkkia ei trimmata
• hyvä koko!

Kaikki vaatimukseni ja toiveeni täyttyivät peräjälkeen! Mietin vielä metsästystaipumusta, mutta sivuilla luki: ”Stabyhounin käyttö seisovana lintukoirana on lähes tyystin kadonnut, niin rodun kotimaassa kuin muuallakin”, jolloin ajattelin, että en ehkä tekisi syntiä stabin hankkiessani. Sitten vielä soittelin Hazebadiin, kyselin lisätietoja, ja silloin tiesin että tämä se on. Viimeisen niitin antoi ilmielävän stabin näkeminen.

Ennen tätä olin siis sinkoillut rodusta toiseen, koska mikään ei tuntunut kuitenkaan olevan juuri se oma. Nyt se oli tässä, ja etsintä kyllä loppui sillä hetkellä kuin seinään. - Enkä ole joutunut katumaan päätöstäni. Parempaa en olisi kyllä voinut löytää!

Oma palleroinen 9 viikkoa.

Lopuksi

Nyt tätä kirjoittaessa alkoi tuntua, että olen ollut kyllä hirvittävän pinnallinen koiranhankkija. Toisaalta hylkäsin myös "ulkoiset seikat" täyttäviä rotuja syystä jos toisesta, eli ei se ainakaan ainut kriteeri ollut.

Tätä listaa on myös jotenkin tosi hauskaa katsella taaskepäin. Plussatkaapa yhteen ulkoiset ominaisuudet kolmesta ensimmäisestä rodusta: tulos kompromissi eli stabyhoun ;) Ehkä se lapsen toive lopulta sitten toteutui?

Ja en tiedä, toisaalta minusta on hienoa nähdä itseäni koirassa. Myös hyvät ystäväni sanoivat Googlettaessaan rodun ensimmäistä kertaa: "On nuo kyllä ihan sun näkösiä!" Ehkä etsin koiran, joka näyttää itseltäni, mutta joka toisaalta täyttää muutkin vaatimukset.

Tekstin kuvat lainattu rotujen rotuyhdistysten sivulta. En omista kuvien oikeuksia. Kuvien alla on linkki alkuperäiseen esityspaikkaan.

Kotinäyttely

Tänään se sitten oli! Jyväskylän KV 2012. Edellisestä näyttelykerrasta viisastuneena olin laittanut aamuksi herätyskellon herättämään kahta tuntia ennen kuin ajattelin lähteväni näyttelyä kohti... Ihan vain, että on sitten katastofivaraa, vaikka näyttely onkin käytännössä naapurissa. Aamulla ensimmäisenä kävin kokeilemassa lähteekö auto käyntiin! Hah.

Näyttelypaikalle saavuttiin 10 paikkeilla. Mikä loistava aika, sillä päivän arvostelut olivat juuri alkamassa ja muutama muukin pyrki niistä pienistä ovista juuri samaan aikaan... Aulassa kaikui äänet ja joka puolella oli tungosta. Voi Alora-parkaa, toinen oli ihan hädissään, häntä koipien välissä, eikä tiennyt mihin olisi keskittynyt, joten poukkoili sen sijaan ympäriinsä. Varsinkin kaikuvat kuulutukset saivat sen kärvistelemään kauhuissaan. Jos pysähdyin, Alora meni heti makaamaan maahan ja tekeytyi ihan pieneksi. Voi toista.

Löysimme oman kehämme laitaan ja jutskailimme siinä myös muiden stabiomistajien kanssa. Pistin merkille, että tuomarimme onkin miestuomari (en ollut saanut sitä etukäteen selville, vai mitä mielikuvia teissä herättää nimi Zlatko Jojkic?). Alora osaa joskus olla miehiä kohtaan jostain syystä tosi varautunut.

Kuitenkin neiti pikku hiljaa rauhoittui ja tottui kaikkeen siihen hälinään kehän laidalla. Pitkän aikaa kaikki istumapaikat oli varattu kehän laidalta, mutta kun paikkoja vapautui, niin menimme siihen istumaan ja Alora käpertyi jalkoihini nukkumaan. Kun oma vuoromme alkoi lähestyä, herättelin tytön ja lähdin hankkimaan hieman harjoittelemaan kontaktia sinne laitamille, missä nyt ikinä olikaan tilaa. Hienosti sainkin kontaktia, ilmeisesti unet olivat tehneet terää! Sitten pääsimme kehään. Ihan kivasti tyty meni. En vain osannut päättää seisotanko sitä vapaasti vaiko en, voi raukkaa kun ohjeistus ei ollut ihan kohdallaan. Juostessa puolet mun maksanameista päätti lentää säilytyspussista kehään, pikku juttuja. Heh. Arvostelun jälkeen nappasin koiran mukaan ja menin keräämään maksanameja takaisin, ei niitä kehdannut siihen kehäänkään jättää. Alora onneksi auttoi siivousoperaatiossa. Kaikkea sitä!

Tässä vielä arvostelumme:
Tuomari: Zlatko Jojkic, Serbia
"Good size. Nice feminine head. Dark pigmentation of the eyes. Long strong neck. Need to have stronger topline. Round croups. Correct tailset. Good developed chest for the age. Correct color. Could have a bit more coat. Needs to be stronger in the arms & elbows during movement. Hindquarters have good action. Temperament calm but she don't like the show." EH

tai vapaasti suomennettuna (englannin taidollani tosin olisi parempi kyllä jättää suomentamatta.. Pahoittelen mahdollisia asiavirheitä):
"Hyvä koko. Kiva, feminiininen pää. Tumma silmien pigmentti. Pitkä, vahva kaula. Tarvitsee vahvemman ylälinjan. Pyöreä lantio. Oikea hännän kiinnitys. Ikäisekseen hyvin kehittynyt rinta. Oikeanlainen väritys. Voisi olla hieman enemmän turkkia. Tarvitsee vahvemmat jalat ja kyynärpäät liikkeessä. Takaruumiilla on hyvä liike. Temperamentti rauhallinen, mutta hän ei pidä showsta." EH

Aloran puolisisko Hazebad Jilske Neesje valittiin näyttelyn kauneimmaksi stabiksi! Onnea hänelle ja muulle laumalle!
 
Näyttelyssä sain muuten kuulla muilta stabi-ihmisiltä, että stabien korvat kuuluisi oikeasti nyppiä, niin että korvien muoto erottuu. Sain myös tietää tekniikan. Eipä siis kuin tuumasta toimeen! Eikö ole hyvä että koira laitetaan näyttelykuntoon (vaikka sitten näyttelyn jälkeen)?


















Kuvat yrittävät havainnollistaa eroa nypityn ja nyppimättömän korvan välillä. Oikeasti ero on aika radikaali, se ei jostain syystä näy kuvissa kovin hyvin. Nypitty korva näyttää paljon siistimmiltä. Aloran korvat on kyllä sellaista höttöistä karvaa, joten niihin on muodostunut ikään kuin tikkuja sen vuoksi, varsinkin korvan taakse. Nyt korvien oma muoto näkyy kyllä huomattavasti paremmin... vaikka en siis todellakaan tiedä nypinkö korvat mitenkään oikeaoppisesti loppujen lopuksi, heh.

Energiapaketti

Allurainen löysi syksyn parhaat puolet: vesilätäköt!

Lumet tuli ja meni melkein saman tien. Mutta mikä Aloran mielestä sen myötä parasta: syystulvat ja KAIKKIALLA! Voi että tuo osaa kyllä olla intopinkeänä. Siellä, missä ikinä onkaan vettä, sinne pitää päästä läträämään. Mahtavaa! Paitsi omistajan mielestä, joka roikkuu avuttomana hihnan jatkona...

Ja mikä parasta: lumen aikana koko hihnakäytös pääsi unohtumaan neidiltä tyystin (kuten ehkä edellisestä lauseesta pystyikin jo päättelemään). Aloran mielestä lumessa kuuluu ryntäillä ja siksi myös nyt hihnassa kuuluu ryntäillä... Voihan. Motivaatio hihnakoulutuksen aloittamiseen alusta noin nolla. Mutta pakko varmaan yrittää sinnikkäästi, haluaisin että neiti saa haistella ja kipitellä lenkeillä koko hihnan mitalta, vaikkakin vetämättä kiitos. En tiedä, onko tämän ihan mahdoton vaatimus. Olen myös harkinnut, josko opettaisin neidille jalan vieressä kävelyn, ja vasta metsälenkeillä se saisi sitten mennä ja haistella. Ihan vain omaa laiskuuttani. Luulen, että helpottaisi kummasti normaaleja remmilenkkelä, jos olisi niin selkeä sääntö koiralle olinpaikastaan.

Muuten elämään kuuluu, että Alorasta on kehkeytynyt varsinainen energiapaketti! Huhhuh, sen energiatankkia ei kyllä saa näköjään tyhjäksi millään. Ennen riitti mainiosti remmilenkit jokaisena viikon päivänä: yksi hieman pidempi sekä pari tarpeiden teko lenkkiä, ja niiden lisäksi muutama vapaana metsässä -kirmaus viikossa. Tällöin koira nukkui onnellisesti, väsyneenä pitkän aikaa.

No, nyt oli käynyt niin, etten ollut ehtinyt käyttää neitiä vapaana metsässä pariin viikkoon. Paha virhe. Huono tekosyy, mutta päivisin on ollut niin paljon tekemistä, ja pimeä tulee niin aikaisin, etten ole vain saanut vietyä Aloraa metsään. Perjantaina sitten vein ja olin ihan järkyttynyt siitä, miten Alora käyttäytyi!

Etsi kuvasta roiskimista rakastava stabi!

Minulla oli muka mukana kaikenmaailman houkuttimet ja juustopalaset, mutta Alora oli vain nenänsä vallassa. Olin ilmeisesti "liian tottunut" ja "liian luottavainen" neidin kykyyn seurailla menoani, sillä tuli ihan järkytyksenä nyt, kun se painelikin kuin tuulispää ja meni ihan tosi kauas! Ennen Alora on pysytellyt ihan näköyhteydellä, ja hätääntynyt noin 10 sekunnin sisällä, jos olen mennyt puskaan piiloon.

No entäs nyt? Ei toivoakaan! En tiedä, johtuiko se siitä, että neidillä oli ihan liikaa energiaa vai mitä lie riistaviettiä pukkaamassa. Alora meni monen sadan metrin päähän, eikä sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa vaikka piilouduinkin metsikköön. Ei se edes huomannut, että olin piilossa. Se kulki kuono maassa, haeskeli ympäri paikkaa, meni jotenkin ylivireiseksi, äkkiliikkeiseksi ja selvästi oli ihan muissa maailmoissa! Hui. Välillä neiti suvaitsi mennä niin kauas, että olin jo ihan varma että se painelee menojaan - ja meikäläinen jää seisoskelemaan sinne metsikköön miettimään: "Mitä tämä oikein on?"

No takaisin selvittiin suurinpiirtein hengissä ja koiran kanssa.

Ylämäki, alamäki, ylämäki... Eli
tervetuloa Jyväskylän metsiin!

Olen ehkä aiemminkin kertonut tämän, mutta vapaana metsässä -lenkkeily on mielestäni kyllä parasta viihdettä. Kotona rentouduin jo hieman, ja totesin ettei käytös ei ollut yhtään Aloran tapaista. Halusin selvittää mistä oli oikein kyse. Näinpä vein Aloran tänään aamulla uudestaan. Piilouduin koko ajan puskien taakse. Tein sen joka kerta, kun minusta tuntui ettei Alora seurannut menoani. Sen tarkkaavaisuus kyllä kasvoi sen myötä. - - Ainakin siihen asti, kunnes eräässä sammaleisessa polunkulmassa se joutui jälleen hajujen valtaan. Tästä päivästä jäi kuitenkin parempi maku suuhun kuin perjantaista.

Kaikesta tästä energisyydestä johtuen päätin purkaa Aloran energiapakettia vielä iltapäivästä hieman. Menimme Aloran kanssa kävelemällä lähellä asuvalle ystävälleni kylään. Siellä Alora sai leikkiä toisen koiran kanssa hieman, sitten me pidimme koirille keskittymisharjoituksia sekä näyttelyharjoituksia (Alora antoi myös entuudestaan itselle tuntemattoman ystävän avomiehen katsoa hampaansa! Vähän se pakitteli ja luimi, mutta antoi siitäkin huolimatta sentään katsoa.) Harjoitusten jälkeen me käveltiin vielä yhdessä tämän toisen koirakon kanssa monen kilometrin remmilenkki. Kun me päästiin takaisin kotiin, oli tytöllä juuri sopivasti energiaa - ei nukkumiseen - vaan siihen että voisi viimein keskittyä toko-harjoituksiin... Esimerkiksi aamupäivästä sillä oli aivan liikaa energiaa, että se olisi voinut keskittyä mihinkään niin vaativaan, heh.

Kuvasta voit löytää uhanalaisen
missä-omistaja-on? -kiepsahduksen.

Muutenkin väitän, että Alora on pennustunut uudestaan. Kaikki se hyppiminen ja vaatteisiin tarttuminen on tullut takaisin, mikä jo saatiin siltä kerran pois. Myös sisäsiisteydessä tuli äkillinen takapakki: eilen kauppareissun aikana lattialle oli ilmestynyt molemmat tarpeet. Toivon, että kyseessä on kuitenkin jokin protesti-pissa ja -kakka, eikä ainakaan takapakki eroahdistusta kohti.. Uskaltaisikohan tuota videoida taas joku päivä?

Yritin muuten viime maanantaina käydä rokottamassa Aloran kennelyskää vastaan. Varasin ajan maanantai-aamuna samaksi iltapäiväksi. Aikaistin aikaa vielä myöhemmin samana päivänä, jotta se istui paremmin päivärytmiini. Kuitenkin juuri ennen aikaamme eläinlääkäriltä tuli puhelu: "Teillä on jo tämä rokote voimassa!" - Okei, no hyvä kun selvisi sitten tämäkin.

Viikon päästä viikonloppuna Jyväskylän KV! Iik, kyllä jännittää jo, miten sisätilan käytös mahtaa sujua siellä!

Alora hoidossa mummolassa

Jotain leikin tapaista.

Alora oli nyt viikonlopun hoidossa vanhemmillani. Alora piti jättää hoitoon, sillä olimme viettämässä lomaa kylpylässä Jeren perheen kanssa, eikä Aloraa tietenkään voinut ottaa sinne mukaan. Kyllä minua jännitti jättää Alora hoitoon, vaikka kyseessä olikin Aloralle tuttu paikka ja tuttuja ihmisiä. Eniten minua ehkä jännittikin se, kuinka itse pärjäisin ilman hauvelia. - Kyseessä kun oli ensimmäiset yöni erossa koirasta. Sanoinkin Aloralle ennen lähtöä, että kyseessä on testi, jolla saadaan selville, kumpi ikävöi toista enemmän ;)

"Jos tästä kaivan, mitähän täältä löytyy?"

Menimme Pohjois-Pohjanmaalle jo torstaina, ja lähtö kylpylään tapahtui perjantaina. Pohjois-Pohjanmaalla oli kyllä ihan kunnolla lunta, ja Alora oli perille saapuessamme ihan riemuissaan siitä! Päästin Aloran irti hihnasta ja se paineli hangessa edestakaisin ja taas takaisin, juoksi pientä ympyrää, kaivautui lumen alle, piehtaroi lumessa, makoili kyljellään ja pyöri ympäräri, kipitti naama maassa ja pylly pystyssä pientä aluetta, hyppi ja loikki... Oli sen meno niin huvittavaa katsottavaa, että eihän siinä itsekkään pysynyt vakavalla naamalla, vaan riemu kyllä tarttui! Siellä me sitten juostiin torstai-ilta hangessa kilpaa ja tehtiin epämääräisiä lumienkeleitä pitkin pihaa!

Perjantaina aamupäivästä lähdimme sitten kylpylää kohti ja Alora jäi mummolan hellään hoivaan. Ohjeistin tietysti tarkasti milloin olen käyttänyt tytyn ulkona, milloin se saa ruokaa ja miten paljon.. yms. Kerroin, että olen käyttänyt Aloran kolme kertaa päivässä ulkona, aamulla heti kun herään, iltapäivällä neljältä ja illalla vielä kahdeksan ja yhdeksän paikeilla. Iltapäivällä kahdelta soittelin jo ensimmäisen kerran kotiin ja kyselin kuulumisia. Äiti sanoi, että pikkusiskoni olivat vieneet Aloran iltapäivälenkille silloin jo ennen kello kahta, vaikka hän oli koittanut sanoa: "Anu kyllä sanoi, että neljältä vasta..." siskojen vastaus oli ollut: "No, ei se haittaa! Me voidaan käyttää se uudestaan sitten kun on se oikea aika!" Eipä ainakaan enää tarvinnut huolehtia, saako koira varmasti lenkitystä, heh.

Neiti luminaama

Lauantai-aamu hotellissa oli minulle mieleenpainuva. Herätyskelloni soi hotellissa, jolloin laitoin sen salamannopeasti kiinni sekä suojasin käsillä naaman ajatellen: "Nyt koira tulee nuolemaan naamaa!" Kaikkea sitä. Meinasi kyllä hieman naurattaa, kun sai itsensä kiinni tästä ajatuksesta ja tajusi miten automatisoitunut sitä on. Eipä se koira kai tule nuolemaan naamaa, jos se on monen sadan kilometrin päässä... Huomasin lauantaiaamuna myös muita rutinoitumisen merkkejä: aamulenkit eivät ole ikinä olleet lemppareitani, suoraan petistä pihalle, hrrr. Nyt katselin kaihoisasti ulos hotellin ikkunasta ja halusin vetämään keuhkot täyteen raitista ilmaa. Ehdotinkin Jerelle jo ennen aamupalaa, että lähdetäänkö pihalle. Aamupalan jälkeen taisin ehdottaa vielä uudestaan...

Kotipuhelusta minulle selvisi, että Alora oli ollut perjantai-illan tosi levoton. Se ei oikeastaan yllätänyt minua, sillä ajattelinkin, että yö saattaa olla haasteellinen. Oli Allu kuitenkin ilmeisesti käynyt nukkumaan sitten, kun muutkin olivat menneet unille. Hyvä niin. Illalla ruokakaan ei ollut maistunut, mutta oikeastaan sekään ei yllättänyt. Herkut sen sijaan olivat maistuneet... voi noita mummoja, kun aina ovat hemmottelemassa lapsenlapsiaan ;) Heh.

Viikonloppu kului loppujen lopuksi aika nopeasti. Aina välillä jostain sisältä iski sellainen pieni paniikki, että nyt pitäisi äkkiä mennä takaisin hotellille, omaan huoneeseen, ettei koiran tarvitse olla kohtuutonta aikaa yksin. Niinpä niin...

Mummolassa toinen yö oli mennyt kuulemma ensimmäistä paremmin. Kun saavuimme tänään takaisin meille kotiin, Alora kyllä piti melkoisen vastaanottoseremonian! Ei ollut onneksi ehtinyt meitä unohtaa parissa yössä, heh. Aika nopeassa tahdissa jatkoimme matkaamme mummolasta meille kotiin Jyväskylään, ja tarkemmat kuulumiset toisesta yöstä jäi silloin kysymättä. Nyt olemme takaisin Jyväskylän kotona, ja soitin vielä äskön äitille kysyäkseni lisätietoja viikonlopusta. Äiti naureskeli, että siskot olivat äskettäin valittaneet, kun ei ole kaveria iltalenkille... Joten ilmeisesti tyty olisi tervetullut myöhemminkin hoitoon mummolaan.

Syyskuulumisia

Aktiviteetteja

Aah, mikä ihana syksy! Kumpparit ja sadevaatteet ovat saaneet käyttöä, kun olen viilettänyt Alluran kanssa lähimetsissä. Se onkin toistaiseksi ollut meidän ainut suuri aktiviteetti, sillä meidän koirakoulusuunnitelmat menivät uusiksi...

Alora esittelee syksynpunaisia pensaita!

Olen koko syksyn odotellut meille paikkaa agilityn alkeisiin. Joskus alkusyksystä (syyskuun alussa?) olisimme päässeet tiistai-illan ryhmään, mutta se ei vain sopinut yhteen iltaopintojeni kanssa. Näinpä jäimme odottelemaan seuraavaa alkavaa ryhmää. Kun sellaista ei alkanut kuulua, tulin ajatelleeksi, miten kiva olisikaan mennä Aloran kanssa tottelevaisuusryhmään. Ajattelin, että siellä voisi hioa pohjaa kuntoon agilityä varten, tottelevaisuus olisi joka tapauksessa tarpeellista, laji oli muutenkin alkanut kiinnostaa ja ajattelin, että siellä voisi oppia ehkä leikillä palkkausta. Näinpä ilmottauduin sitten tottelevaisuuteen.

Viikko sitten tuli tieto, että nyt maanantaina olisi alkanut agility-kurssi, jonne olisimme mahtuneet. Se olisi sopinut myös muihin aikatauluihini. Olin vähän aikaa ihan kahden vaiheilla, mutta koska olin jo alkanut odottaa tottelevaisuutta, niin menemme siis sinne. Ehkä sen agin ehtii aloittaa keväälläkin ;) !

Aloran syksykuva

Muutoin meillä menee kivasta, tyty on fiksustunut ja rauhoittunut hurjasti... Ainakin joissain tilanteissa. Lenkeillä kaikenlaisten ihmisten ohittaminen onnistuu mainiosti, mutta koirien ohi pääseminen on edelleen kaaottista. Toivon, ettei Alorasta vain tulee mitään remmiräyhää, yksi päivä se jo hieman provosoitui toisesta remmiräyhästä ja itsekin murahti takaisin. Kaikki suuret liikkuvat esineet, kuten vedettävät matkalaukut ja lastenrattaat ovat Aloralle yhä kauhistus. Samoin hattupäiset miehet tuntuvat pelottavan. Nyt syksyllä erityinen pelon aihe on ollut mustat jätesäkit, joita on pitkin tienvarsia lehdillä täytettinä... Jokaiselle säkille piti yhteen väliin on murista ja haukkua niskakarvat pystyssä. Nyt säkkien ohi päästään jo melko kivuttomasti, kun olen kärsivällisesti antanut Aloran tutustui niihin.

Yksinolo on sujunut viime aikoina mainiosti. Yhdeltäkään naapurilta ei ole tullut minkäänlaista palautetta yksinolonongelmista, vaikka rappukäytävässä oli lappumme, jossa annettiin lupa valittaa ;) Näinpä oletamme, että Alora on ollut nätisti. Emme ole myöskään itse huomanneet asunnossa minkäänlaisia tuhon jälkiä, joten yksinolon vaikeudet ovat siis menneen talven lumia! Usko tähän on jopa jo niin vahva, että poistimme rappukäytävstä viikko sitten viikonloppuna kirjoittamamme lapun. Hyvä Alora!

Vieraat ihmiset

Hmm, tämä on edelleen kinkkinen paikka. Vieraiden ihmisten ohittaminen lenkeillä kyllä jo sujuu - Alora ei ole pitkään aikaan rähähtänyt kenellekään ohi kulkevalle. Vieraat ihmiset ovat edelleen ongelma, jos joku Aloralle entuudestaan tuntematon ihminen tulee kylään, tai jos joku pahaa aavistamaton ihminen kysyy minulta suuntaa silloin kun Alora on mukana... Silloin alkaa haukkuminen.

Viikko sitten meillä oli käymässä yövieras. Menimme Aloran kanssa häntä ulos vastaan, sillä ajattelin että siellä Aloran olisi helpompi hyväksyä uusi ihminen kuin ahtaissa sisätiloissa. No, en tiedä oliko sillä mitään vaikutusta loppujen lopuksi...

Vieras ja sen laukku pelottivat. Peti sen sijaan kelpasi.

Olin ohjeistanut vieraalle, että Alora on ilmaa niin kauan kuin se mahdollisesti riehuu. Näin toimittiinkin, mutta ei kiva tilanne vieraalle joka muutenkin pelkää koiria, kun Alora riehuu ympäriinsä hihnan päässä haukkuen... Luulen, että tilannetta vielä pahensi vieraamme vedettävä matkalaukku. - Koko illan ja seuraavankin päivän kun vieras yritti koskea laukkuun, Alora tuli viereen haukkumaan.

Alkusählingin jälkeen Alora vaihtelevasti antoi kyllä vieraan koskea, mutta oli mielestäni silti koko ajan hieman varautuneen oloinen.

Vieras lähti seuraavana päivänä, mutta hänen vierailunsa jäljiltä patja oli lattialla vielä vähän aikaa. Katsokaa nyt, kun tuo koira adoptoi pedin omakseen! Alora ilmeisesti suosii ihmismäisiä nukkumistapoja.

Mätsärissä pitkästä aikaa!

Kukkulan kuningatar!

Kävimme tänään 21.10. pitkästä aikaa myös katsastamassa hieman match showta. Viime kerrasta tuntui vierähtäneen jo ikuisuus! Pelkäsin että Alora vähintään karkottaa tuomarin pois rähähtämällä. Sitä se ei sentään tehnyt ja muutenkin käyttäytyi hyvin aikuismaisesti. Mitä nyt kehän ulkopuolella hieman murahteli lippalakkipäiselle miehelle...

Saimme tuomarilta kivoja vinkkejä Aloran rohkaisemiseen kehässä, ja siihen miten Aloran saa pidettyä paikallaan tuomarin tutkimuksen ajan. Nyt pitääkin sitten treenailla ahkerasti ennnen Jyväskylän KV:tä, johon ei muuten enää ole kovin pitkä aika!

Tänään Aloran sijoitus mätsäreissä SIN3.

Otteita Aloran temppupankista

Liittenä video Aloran tempuista. Aluksi Alora esittää "kuolemisen", sen jälkeen vuorossa on "kurre" ja lopuksi "pistä viis." Videon ulkopuolelle jää valitettavasti Aloran tehokas vapautuminen kuolemasta, se on suoranainen hyppy! Ja huomatkaa leidimäinen kurre, Altsun kurre ei tosiaan ole mikään jämäkkä, vaan tassut sojottaa sivulle. Ilmeisesti se esittää ballerina-prinsessaa?

Video on katselijoilleen myös mitä mainiointa niskajumppaa, omistaja kun on niin fiksusti kuvannut sen kännykällä samalla, kun kertoi koiralle mikä temppu seuraavaksi ;)

Yövieras

Iltalenkillä

Aloran riemuksi meillä oli viime yönä yövieras: pikkuserkkuni omistama, parivuotias, sekarotuinen Sanja-neiti. Sanja kävi omistajineen tutustumassa meihin keskiviikko-iltana, jolloin katsoimme vähän miten neidit tulevat toimeen keskenään ja kävimme metsälenkillä. Sanja näytti hieman komentavan Aloraa jos Alora vaati liikaa leikkimään, mutta muutoin sujui mainiosti. Niinpä Sanja saapui eilen illalla meille yhdeksi yöksi yökylään. Tässä tekstissä kirjoittelen ilta- ja aamurutiinien sujumisesta kahden koiran kanssa sekä yökyläilyn herättämistä ajatuksista.

Sanja saapui joskus kuuden paikkeilla. Omistaja naureskeli, että soittaa todennäköisesti tunnin välein kysyäkseen miten hänen kullanmurunsa pärjäilee. Ymmärsin kyllä erittäin hyvin mitä hän tarkoitti. Varsinkin kun tämä oli hänen ensimmäinen yönsä erossa koirasta sen hankinnan jälkeen. Mielestäni oli hurja luottamuksenosoitus että hän edes luotti koiransa meille hoitoon!

Aloralla ja Sanjalla oli muutama tunti aikaa totuttautua ihan rauhassa olemaan samassa paikassa yhtä aikaa, ennen kuin alkoi iltarutiinien läpikäyminen. Sanja oli kyllä rauhallinen tapaus - ainakin aina niin kauan kun kukaan taloudessa ei syönyt mitään... Ilmeisesti sitä on jo tottunut tuohon neiti-nirsoon, kun ei hoksannut ajatellakaan, että koiraakin ruokailut houkuttavat. Sanja myös hyppäsi yllättävän ketterästi sohvalle ja tuoleille viereen, joten Alora näytti sen pikkupiiperöisen vieressä aika ajoin jopa kömpelöltä.

Sanja rauhoittui nopeasti unille ja Alorankin oli sitten tyydyttävä siihen, ettei edes haukku auttanut saamaan Sanjaa leikkiin sen kanssa. Mietimmekin Jeren kanssa, että Sanja on kyllä todella sopeutuvainen: sille oli oikeastaan ihan sama missä se on ja kenen kanssa, niin se voi olla ihan rauhassa. Toista se on ollut Aloran kanssa. Ainakin tähän mennessä aina uusissa paikoissa sillä on mennyt monia, monia tunteja ennen kuin se pystyy nukkumaan, vaikka mekin olisimme läsnä. Millainenkohan kaaos siitä syntyisi jos Aloran lykkäisi vieraaseen paikkaan hoitoon?

Sitten tuli iltarutiinien vuoro. Iltalenkki oli erittäin mielenkiintoinen... Alora olisi tahtonut ihan yhtä mittaa Sanjan luokse, joten hihnat tuntuivat olevan koko ajan solmussa. Tulin kyllä ajatelleeksi, että Aloran hihnakoulutus tarvitsisi paljon parannusta ennen kuin voisi edes kuvitella toisen koiran hankintaa, heh. Lopulta Allurakin sitten kuitenkin rauhoittui. Ja pikku hiljaa omistajakin oppi pitämään hihnoja fiksusti, niin että ne eivät sotkeutuneet toisiinsa joka askeleella. Lenkillä mietin, miten kätevää olisikaan jos molemmat koirat osaisivat juuri samat käskysanat: "ohi", "istu-vapaa.." tms.

Voiko näiden yhteiskatsetta vastustaa?

Iltaruokailu toi hyvin esille koirien ahneuden erot: Sanja hyökkäsi omalle kupilleen ja Alora olisi vain hyljännyt oman ruokansa. Sijoitin kupit eri puolille huonetta, mutta ruokailu oli melkoista vahtimista. Alora olisi halunnut syödä Sanjan ruuan, mutta oma ruoka kiinnostanut ollenkaan. Sanjalle olisi kelvannut kaikki. Näinpä päädyimme lopulta ruokkimaan koirat eri huoneissa, jollon Alorallakin oli omaa aikaa syödä ihan rauhassa.

Nukkumaanmeno oli myös aluksi hieman haasteellista. Sanja oli tottunut nukkumaan omistajansa kanssa samassa sängyssä. Näinpä se pyrki meidän sänkyyn yhtä mittaa ja piti palauttaa omalle paikalleen muutamia kertoja. Alora myös sai taas jonkin virtapiikin nukkumaanmenon hetkellä ja yritti taas käydä vaatimassa Sanjaa leikkimään, mutta Sanja aina ärähti sen kauemmas. Lopulta molemmat turriaiset asettuivat omiin peteihinsä ja loppu yö menikin hyvin... Mitä nyt Sanja yöllä ilmeisesti vähän ikävöi omaa omistajaa.

Aamulenkillä tapahtui pienoinen ihme: Aloran leikkiin vaatiminen tuotti tulosta ja Sanja innostui leikkiin. Mikäs sen parempaa - ainakin jos ei oteta huomioon minua, taluttajaraukkaa, kahden taluttimen ja kahden leikkivän koiran kanssa. Tuli kyllä kiire sisälle, jotta saisin koirat pois hihnoista ja leikkimään vapaammin. Kun sitten pääsin sisälle, leikki loppui kuin seinään ja Sanjasta tuli jälleen Aloraa kohtaan viileä kuin jäävuori.

Sanjan kanssa oleillessa ajattelin jälleen, miten helppoa olisi jos Alorakin olisi ruokamotivoitunut. Aamulla kuitenkin leikitin koiria eikä Sanja alkanut leikkiä millään. Silloin tajusin miten paljon olen alkanut pitää Aloran kanssa leikkimisestä, enkä osaisi enää luopua siitä. Toivon, että opin vielä käyttämään leikkiä palkkana oikein.

Kahdentoista paikkeilla Sanja lähti. Sanjan omistajalta Alora sai palkkioksi "henkisestä kärsimyksestä" ydinluun ja me Jeren kanssa "vielä suuremmasta henkisestä kärsimyksestä" Geisha-suklaata. Yritin kyllä selittää, ettei se mitään kärsimystä ollut, ja Sanja olisi kyllä tervetullut toistekin!

Palkintotilaus saapui!

Aloran PetNetStoren palkintopaketti saapui tänään, joten tässäpäs lupailemani päivitys siitä mitä kaikkea palkintosatasella saikaan!

Mukaan mahtuivat siis seuraavat tavarat:

• 2 pussukkaa ruokaa: HauHaun tonniakalapaloja ja Lammas-Riisi-sekoitus - Tarkoituksena palkita hauvelia kauniista käytöksestä ja hyvistä poseerauksista
• 1 säilytyspussi nameille - Jotta edellisessä kohdassa mainitut namiset kulkisivat kätevästi lenkillä mukana, vaikka emännän taskujen määrä onkin rajallinen
• 1 heijastinliivi - Jotta voisimme jatkossakin lenkkeillä luonnon helmaan turvallisesti ja näkyvästi pimenevissä syysilloissa
• 1 kirja: Koiran vaivat - Kirjahyllyn kaunistukseksi ja parantamaan emännän mielenrauhaa 
• Sekä paaljoon leluja: Vinyylimakkara ja -keppi korvaamaan luonnonkeppejä, Kongin leijona ja vinkuva pallokettu jahtausleikkeihin sekä palkaksi, vedessäkelluva lelu ensi kesän vesileikkeihin,  frisbee heiteltäväksi, lötkölelu kanniskeltavaksi ja raakkuva korppi Aloran lempileluksi ja omistajien hermojen kiristykseksi.

Olipas kyllä kiva tehdä koko rahalla heräteostoksia, varsinkin kun jo summan puolessavälissä meinasi omistajan mielikuvitus loppua kesken, heh. Mutta tällaista siis saatiin ja nyt jatketaan porskutusta eteenpäin hieman tavararikkaampina.

Näyttelykertomus

Tänään se sitten oli, Oriveden pentunäyttelypäivä! Tässäpäs vielä vaihe vaiheelta meidän päivän kulku...

Vaihe 1 - Näyttelyyn kulkeminen
Jos haluatte mielikuvan, että meidän näyttelyreissu Orivedelle sujui täydellisesti, niin skipatkaa tämän vaiheen 1 lukeminen. Itse näyttelyyn lähteminen ei nimittäin sujunut yhtään niin kuin elokuvissa... Kirjoitan tämän lähinnä siksi, että en voi uskoa että näin kävi. Mikä Murphyn laki tämäkin lie, että kun alkaa mennä pieleen, niin meneekin sitten kunnolla pieleen!
 
Alora oli oman kehänsä viimeinen pentu, joten ajattelin tähdätä saapuvani näyttelypaikalle viimeiseen rokotusten tarkistushetkeen mennessä, eli puoleen päivään mennessä. Ajattelin fiksusti, että ei tarvitse sitten kauaa odotella näyttelypaikalla, kun näyttely on ulkona ja sadettakin oli luvattu... Mutta olin kuitenkin aamulla hyvissä ajoin hereillä, jonka myötä olin lähtövalmiina jo puoli kymmenen maissa, ja varttia vaille pääsin autolle asti. Ajattelin siinä, että ompahan sopiva katastrofivara vaikka vähän eksyä matkalla - nimittäin lähtö puoli yhdeltätoista olisi riittänyt aivan hyvin.

No, istahdin autoon kaikkien tarvikkeiden kanssa, ja väänsin avainta virtalukossa. Mitään ei tapahtunut. Hieno homma, akku tyhjentynyt autosta (jälleen...) No mitäpä näyttelyyn haluava ihminen tässä vaiheessa tekee? Vie koiran takaisin sisälle, kysyy ovenraosta nukkuvalta miehekkeeltä että kumpi napa akusta irrotetaan ensin, sitten kävelee takaisin ulos, irrottaa akun ja tuo sen sisään laturiin. Ajattelin, että siinäpähän latautuu nyt sen 45 minsaa, ja sitten saan auton liikenteeseen.

No, eipä käynyt niin yksinkertaisesti. Akkulaturi poksahti, hieno homma. Toivoin, että virtaa olisi ehtinyt tulla tarpeeksi akkuun ennen poksahdusta, ja kävin laittamassa akun paikoilleen. Eipä auto käynnistynyt. Nyt alkoi jo vähän vastustaa...

Tässä vaiheessa soitin näyttelypaikalle ja kysyin kannattaako mun edes vaivautua paikalle, jos en ehdi ennen kahdeksitoista paikalle. Asia ei kuulemma ollut ongelma, kunhan tarkistutan rokotukset sitten toimistossa kun saavun paikalle.

Seuraavaksi soitin puoli Jyväskylää ympäri, asianani: "kuka haluaisi tulla antamaan virtaa", mutta eiköhän kaikki olleet jossain menossa. Sitten yksi kaverini kertoi, että heillä on vara-akku varastossa. Minäpäs sitten reippaana pyörällä polkaisin hakemaan akun, irrotin meidän akun autosta ja kiinnitin tämän laina-akun siihen paikalle. Tämän kaiken jälkeen olin onnellisesti matkalla ja perille löysin pienien mutkien kautta (hieman meinasi kyllä loppua usko kesken koko perillepääsyn suhteen siinä vaiheessa, kun ajoin varmaan 10 km jotain pikku tietä, jota voi kuvailla lähinnä pottupelloksi. Mutta kyllä, perille päästiin lopulta. - Ja ei, en suosittele tulostamaan ainoita matkaohjeita mukaan Enirosta, ärsyttävän epätarkka kartta!)

Aloran rokotukset oli lopulta tarkastettu puoli yhdeltä ja olin ihan voittajafiiliksissä jo siinä vaiheessa kun astuimme Aloran kanssa näyttelyalueelle sisään, löysin meidän kehän, emmekä olleet myöhässä!

Vaihe 2 - Näyttelyssä oleminen
Tähän vaiheeseen mennessä olimme siis päässeet jo onnellisesti perille. Nyt seuraa sitten se täydellisesti mennyt vaihe ;)

Meille jäi odotusaikaa kaikesta alkusählingistä huolimatta lähes puolitoista tuntia. Tein Aloran kanssa kontaktiharjoituksia kehän laidalla ja seurailin kehän kulkua. Törmäsin siinä kehän laidalla ollessani myös toiseen stabi-omistajaan, jolla on kuulemma kotosalla kennel Applehill'sin kasvatti. Olipa kiva taas jutella pitkästä aikaa saman rodun omistajan kanssa! Kyllä nämä tuntuvat kaikki olevan aikalailla samaa sarjaa ;)

Kahden paikkeilla stabit kutsuttiin kehään (eli siis Alora, joka oli siis ainoa stabi-pentu.) Tuomarina meillä oli Tanya Ahlman-Stockmari.

Näyttelyarvostelu:  "Oikeat rungon mittasuhteet omaava narttupentu. Hyvä pää. Hieman vaaleat silmät. Oikeanmuotoiset korvat. Hyvä eturinta. Olkavarsi saisi olla viistompi. Oikeanlaatuinen karvapeite. Hieman jyrkkä lantio ja kapea reisi. Liikkuu hyvin."

ROP, KP

Alora leiriytymässä.

Sitten jäimme odottelemaan ryhmäkehiä, ja Alora väsähtikin siinä määrin että torkkui odotellessa pyyhkeen päällä. (Pitääkin laittaa ostoslistalle jonkinlainen kunnon eristävä alusta tällaisia tilanteita varten!) Sitten tuli meidän vuoro alkaa siirtyä ryhmäkehään, ja Alora tuntui olevan
1) ihan väsynyt ja
2) ihan kankottunut kylmästä ilmasta.

Leikitin sitä pikaisesti, että saisin sen edes hieman virkeämmäksi. Pian olimme kaikkien 7-ryhmän rotujen parhaiden koirien kanssa kehässä.

Mielestäni Alora ei liikkunut enää kyllä ollenkaan hyvin kehässä, kai väsy tuli. Ja sitten tuli sijoitus RYP3!

Vaihe 3 - Näyttelystä selviytyminen

Päivän palkinnot.

Koko kotimatka menikin sitten rattoisasti Aloran nukkuessa takapenkillä. Kotona otettiin muutama poseerauskuva palkintojen kanssa ja lenkkeiltiin rankkasateen jälkeisessä Jyväskylässä. (Täällä oli ollut kunnon myräkkä, onneksi Orivedellä vain vähän ripotteli aina välillä, ja välillä jopa paistoi aurinko!)

Mutta olihan Aloralla jännää veden valtaamilla kaduilla, kun joka paikassa oli puroja! Liitteenä hieman kotiin saapumisen jälkeistä kuvasatoa tältä päivältä.

  

Ja vielä lopuksi: mainostin Aloran osallistumista kuvakisaan *tämän merkinnän* loppupuolella. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että meidän kuva nappasikin voiton! Aloran kuvan ja muut palkitut näet *tästä*. Laitoin palkintotilauksen PetNetStorelle torstaina, joten ensiviikolla varmaan luvassa jonkinlaista päivitystä siitä, mihin tuo meidän palkintoraha kuluikaan ;)

Olin väärässä.

Kuvasin Aloran yksinoloa viime viikolla muutamaan otteeseen. Ei se hermostuksissaan huoneen ovea avaa, vaan ihan huvikseen. Se ei millään tavalla näytä ahdistuneelta, kunhan vaan käy painamassa oven rivan alas jo muutama minuutti meidän lähtömme jälkeen, ilmeisesti vain koska osaa tehdä sen. - Ja onhan se tietysti melko luksusta kun on koko asunto käytössä!

Alora ilmeisesti viettää poissaollessamme täällä yhden hengen bileet: käy hakemassa vessasta vessapaperirullan ja joko silppuaa sen tai kanniskelee sitä ympäri asuntoa. Eilen Aloran yksinoloaikana Elosen hedelmällinen kranssi oli kokenut kovan kohtalonsa tullessaan riistetyksi alas keittiönpöydältä ja popsituksi parempiin suihin. Pussin sivussa oli kaunis, lähes symmetrinen, ympyrän muotoinen reikä, josta ahne kuono oli ilmeisesti popsinut sokerileivonnaisen kumisevan mahansa pohjalle. Mitä ilmeisemmin tämä on nyt sitä paljon puhuttua aktivointia ja kekseliäisyyttä? - Tai ehkä Alora on sitä mieltä, että omistajien mielikuvitus on loppunut tekemisten keksimisen kanssa kesken, ja ajattelee itse voivansa keksiä lisää tekemistä ja vieläpä parempaa sellaista!

Tässä seuraa yksinolovideoista koostettu kuvakollaasi, nimeltään: Kiinni jäit, senkin ryökäle! 

 

"Tästä tassulla rämppään, tähän väliin änkeän - JA VAPAUS!"

Aah, voiko koira enää rennommin ottaa?

Pedillä voi tuhota vaikka aktivointitörppöä! Ihan seisaallaan jopa.

... ja sitten pehmennetään petiä...

.... niin antaumuksella että melkein tiputaan kokonaan alas!

Sängyltä voi vartioida maailman tapahtumia!

"Hehee, vessapaperirulla, mun oma aarre!"

Ja tämä on kyllä kaiken huippu! En voi uskoa, että videolla näkyy Alora kanniskelemassa noita leluja, hetkeä myöhemmin se ryykää ulos makuuhuoneesta juuri nuo lelut suussa, eikä näy sitten kuvissa pitkään aikaan. Kotiin tultuamme juuri kyseiset lelut löytyivät keskeltä sohvaa. Kysymys herää, kuinka ne ovat siihen päätyneet? Ja missä Alora oli kaiken sen ajan, jota se ei kuvissa näy?

... Yhtä kaikki, haukkumista ei videolla kuultu - mitä nyt muutama hassu ilmoitushaukku ilmeisesti käytävän äänille. Sitähän nyt tapahtuu satunnaisesti silloinkin kun olemme kotona. Ja mielestäni on se ja sama, jos muutamat pullakranssit häviää pöydiltä, kunhan Alora ei ole ahdistunut. Nyt uskallan jo vähän liputtaa siihen suuntaan, että mikäli se ikinä eroahdistusta oli, niin ainakin se alkaa olla taakse jäänyttä elämää!

Sinnikkyys palkitaan aina, muistakaa se.

Kaiken luvattoman tekemisen lisäksi omatkin tekemiset ovat toki tyhjentyneet kiitettävästi.  Joten loppuhuipennukseksi vielä yksi epäryökälekuva:

"Tästä kun pyörittää, maahan tippuu namia!"