Loppukesä lyhyesti

Olen ilmeisesti ollut täysin kesäfiiliksissä, kun olen jättänyt bloginkin kirjoittamatta... Noh, tässäpäs nyt tulee koko loppukesän muistot lyhyesti! Nyt olemme palautuneet jo Jyväskylän kotiin ja opettelemme uudestaan kaupunkielämää. Tässä kuitenkin muistoja kotiseudulta.

Teinikoirasta (?)

Kehuin viimeisimmässä päivityksessäni, ettei juoksuhousuille juurikaan ollut tarvetta, vaikka niitä Aloralla käytimmekin. Pian päivityksen jälkeen niille kuitenkin tuli tarve, eikä sisällä ollut todellakaan enää järkevää olla ilman housuja.

Nyt juoksut ovat jo ohi, eikä teinimerkkejä näkynyt enää juuri juoksujen alun jälkeen. Nylkyttämistä Alora yritti vielä ensimmäisen kerran jälkeen muutamasti, mutta sekin loppui napakan kiellon jälkeen eikä ole enää sittemmin toistunut. Muita omituisuuksia ei ilmaantunut ja kuulevat korvatkin helpotuksekseni löytyivät uudelleen. Yhtenä päivänä koin jopa ehkä maailman hienoimman hetken, kun olin Aloran kanssa pihalla pakkaamassa autoa: annoin Aloran juoksennella ympäriinsä vapaana, kun yhtäkkiä näin sen haukkuvan ja juoksevan kohti tienhaaraa. Mielessäni välähti ajatus: "Apua, nyt se jää jonkun auton alle!" En keksinyt tehdä muuta kuin huikata: "Alora, tänne!" - Enkä ollut uskoa silmiäni, kun se kääntyi täydestä vauhdista ja juoksi vähintään yhtä kovaa luokseni! Kyllä mahtoi koira saada ainakin aidon iloiset kehut, kun olin niin innoissani!

Alora tuntuu rauhoittuneen paljon alkukesän jälkeen. Kuitenkin eräät piirteet voimistuivat kotiseudulla, kenties osaksi sen takia kun taloa ei ollut huolellisesti tehty pennulle sopivaksi, joten Alora tuntui esimerkiksi varastavan tavaraa ihan jatkuvasti pöydiltä, kun niitä nyt sattui olemaan siinä niin hyvin tyrkyllä. Yksi päivä töistä tullessani vastassa oli ihan kunnon pommi, kun Alora löytyi hammastahnatuubin äärestä! Se ei ollut juurikaan syönyt tahnaa, mitä nyt saanut varmaan muutamia tippoja suuhunsa kun oli tuubia pureskellut ja saanut kuoren rikki. Tiesin ksylitolin olevan koirille myrkkyä, joten katsoin netistä ohjeet ksylitolin varalle ja syöttelin Aloralle pitkin iltaa siirappia. Yritin kuitenkin rauhoittaa mieleni, sillä syöty määrä oli todella pieni. Illalla Alora kuitenkin yhtäkkiä okseni, joka on yksi ksylitolimyrkytyksen oireista. Silloin otin ja soitin päivystävälle eläinlääkärille. Hänkin kuitenkin rauhoitteli ja arveli oksentamisen johtuvan vain sille syötetystä siirapista. Muita oireita ei sen jälkeen ilmaantunut, mitä nyt itselle ihan järkyttävän huono omatunto ja huono-koiranomistaja-olo.

Muusta ruokailuista sen verran, että olen huomannut, että Alora haluaa nähdä vaivaa ruuan eteen. Jos vierekkäin sattuu olemaan aktivointipallo ja kuppi, joissa on samaa ruokaa, Alora korkeintaan haistelee ruokakuppia, menee sitten pallo luokse ja alkaa pyöritellä sitä napsien sieltä tippuneet ruuat suuhunsa! Kummallista. Samoin ruoka ei joskus kelpaa kupista syötynä, mutta makupalana ne kelpaa kyllä. Onko kupista syöminen liian helppo vaihtoehto?

Päivä, jona pelkäsin Aloran pilaavan siskoni synttärijuhlat

Siskollani oli pari viikkoa sitten synttärit, ja vieraiksi oli tietysti kutsuttu puoli luokallista 3-luokkalaisia. Jännitin päivää, koska Alora edelleen pelkää vieraita kotiin saapuvia ihmisiä ja haukkuu heitä, ja kaiken lisäksi minun oli lähdettävä töihin juuri samoihin aikoihin kun vieraiden oli määrä saapua. Ajattelin, että Alora joko rymyää perääni tai haukkuu kaikki vieraat ja saa heidät pelkäämään Aloraa. Kun lähdin, kuulinkin Aloran haukkuvan pari kertaa perääni, voih.

Töiden jälkeen sain kuitenkin kuulla, että Alora oli käyttäytynyt yli odotusteni. Aluksi se oli haukkunut vieraita, mutta kun pääsi haistelemaan heitä se oli ihastunut ikihyviksi ainakin osaan heistä ja pyrkinyt nuolemaan naamaakin. Loppupäiväksi se oli lyöttäytynyt lapseksi lasten sekaan, ja illalla töistä kotiin tullessani Alora olikin ihan naatti. Yleisestikin ottaen Alora tuntuu tunnistavan itsensä lapsen roolista: aina jos sen päästää meidän pihapiirissä irti, se ottaa jalat alleen vain juostakseen suorinta reittiä leikkimökkiin! Sieltä se tulee vähän ajan kuluttua ulos jonkinlainen aarre suussaan, kuten muovilautanen, käsinukke tai jokin pehmolelu.

 

Tulvaseikkailuja

Ei niitä ehkä ihan kunnon tulviksi voinut sanoa, mutta joka paikassa oli hieman normaalia enemmän vettä, juuri sopivasti kahluusyvyydeksi asti, mikä kelpasi Aloralle kyllä vallan mainiosti! Joka lenkillä piti käydä vähän vedessä lorkkimassa, heh. Kuvat kertokoon lyhyesti Aloran vesiseikkailuista!

 

"Khihih, kylläpäs naurattaa tässä tulvan vieressä!"

"Jaa, tässäpäs on mulle kahluupaikka!"

Verijäljellä

Jo Aloraa hankkiessa minulle nousi mieleen idea kokeilla jotain nenälajia koiran kanssa. Pitkin vuotta tämä halu nousi ja keväällä kyselin erältä koiraharrastaja-ystävältäni, josko hänellä olisi halua kokeilla lajia kanssani tai josko hän jo tietäisi miten sellainen tehdään. Selvisi että hän oli aiemminkin kokeillut verijälkeä perheensä pystykorvan kanssa ja olisi halukas kokeilemaan nykyisen koiransakin kanssa. Niinpä sovimme tapaamisen metsän keskelle perheeni kesämökin lähelle ja kokeilimme hommaa käytännössä. Mukana menossa oli siis myös hänen corginsa Tove (ensitapaamisesta kerroin *täällä*) Jouduimme ostamaan verijälkeä varten kaupasta naudan verta, sillä hirven verta ei ollut saatavilla. (Siispä Alora on nyt melko pätevä jäljittämään haavoittuneen naudan, heh.)

Aluksi vedimme yhden lyhyen, melko suoran verijäljen Aloraa varten. Jouduimme jättämään koirat jäljen teon ajaksi odottelemaan kiinni puuhun jonkin matkan päähän, etteivät ne sotkisi jäljen tekoa. Kun sitten hain Aloran jäljelle, se oli niin innoissaan minut nähdessään, että luulen ettei se keskittynyt koko touhuun täydellä teholla. Se ei suostunut edes jäljen alussa ottamaan makupaloja.

Kuitenkin se haisteli hienosti jälkeä ja pysähtyi välillä jopa paikalleen ihmettelemään ja haistelemaan hajua. Ihan itsenäisesti se löysi jäljen ihan loppuun asti, missä sitä odotteli palkkiona raaka jauheliha! Namskista.

Verijälki lähti tästä pisteestä.

Alora verijäljellä.

Alora odottelemassa vuoroaan Toven ollessa haistelemassa.

Lopuksi veimme Aloran ja Toven mökkirantaamme ihmettelemään vettä. Kumpikaan koiristamme ei ollut siihen mennessä elämänsä aikana vielä uineet...

Rankka työ vaatii rankat huvit: rantaan yhdessä!

Vedestä kieltäytyjät. Alora: "En kyllä mene veteen" ja Tove: "En minäkään!"

... ja sitten Tove yllätti:

Tove uimassa. Tästä sietäisi Aloran ottaa mallia!

 
Jäi sellainen olo, että olisi todella kiva kokeilla joskus verijälkeä uudestaankin! Ehkäpä hieman rauhallisemman Aloran kanssa, ken tietää... Siispä soittelin yksi päivä eräälle metsästystä harrastavalle ystävälleni, joka lupasi syksyllä pakastaa minulle hirven verta ja säästää muutaman sorkankin tulevia verijälkiäni varten! Oon kyllä aika innoissani, ensi kesänä viimeistään päästään sitten harjoittelemaan ihan aitoa hirven jälkeä!